Kirjailijanblogi

— Tieto on pääomaa

Kuolemaantuomitun viimeinen päivä (Victor Hugo, suomentanut Aki Räsänen)

Victor Hugon (s. 1802) romaani Kuolemaantuomitun viimeinen päivä julkaistiin ranskaksi vuonna 1829. Se sisältää historiallisia ja harvinaisia kuvauksia rangaistusvankien ja kuolemaantuomittujen kohtelusta Ranskassa.

Hugo vastusti kuolemanrangaistusta. Hän oli aikaansa edellä, sillä kuolemanrangaistus poistui Ranskan rikoslaista vasta vuonna 1981. Siis samana vuonna, kun synnyin!

Hänen vetoomuksensa kuolemaantuomittujen puolesta on edelleen ajankohtainen. Amnestyn mukaan kuolemanrangaistus on harkittu murha. Henkilökohtaisesti olen sitä aina vastustanut, joten tämä kirja oli pakko lukea.

Kuolinkamppailun pöytäkirja

Mielikuvitus tekee ihmisestä vapaan. Hän saattaa ajatella mitä tahtoo, olla vapaa. Voiko sielu olla vapaa, jos keho on tuomittu kuolemaan? Eikö se ole armottoman ajatuksen vankina? "Ajattelen enää vain yhtä ainoaa asiaa, pystyn käsittämään vain sen, olen vakaasti varma vain siitä: kuolemantuomio!"

Lukija miettii, onko vanki ansainnut kohtalonsa. Mitä niin pahaa hän on tehnyt? Kuolemanpelko on lyijynraskas kummitus, joka tulee mukaan kaikkiin mielikuviin. Se ei ollut vain unta. Se oli totta.

Ja tuomio tapahtui aamun kirkkaudessa. Kauniina kesäpäivänä, kun ilmassa oli vain toivoa. Se, mitä pyöveli tulee tekemään, on hirveää.

Miksi kirjoittaa, kun kuolee?

Kirjoittaja haluaa jonain päivänä olla hyödyksi kirjoituksellaan muille ihmisille, josko se pysäyttäisi tuomarin langettaman kuolemantuomion sekä pelastaisi onnettomia sieluja, syyttömiä ja syyllisiä. Mitä väliä sillä on, kun oma pää menee poikki?

Mestauslavako kaadettaisiin kumoon sen jälkeen, kun kirjoittaja olisi sille noussut. Mitä hän siitä hyötyisi? Mitä kaipaisi? Aurinkoa, kevättä, kukkaniittyä, lintuja, pilviä, puita, luontoa, vapautta ja elämää.

Ajatus siitä, että "minun täytyy kohta kuolla" on hirveä, niin hirveä, että kirjoittaja voisi iskeä päänsä murskaksi tyrmänsä seinään. Koska giljotiinille on ruuhkaa, jokaisen on odotettava tuomiotaan etenkin, jos on anonut siihen muutosta.

La Grève

Greven aukio sijaitsee Pariisin kaupungintalon edessä ja Seine-joen läheisyydessä. Sinne ihmiset kokoontuivat katsomaan julkisia teloituksia aina vuoteen 1830.

Kyseisellä aukiolla on hirtetty ihmisiä, poltettu heitä roviolla ja revitty kappaleiksi hevosten avulla. Sitä kaikkea on vaikea kuvitella, kun kadun näkee nykyisenä kävelykatuna. Minun ei tee mieli mennä.

Kirjoittajalta jäävät äiti, vaimo ja lapsi, pieni kolmivuotias Marie-tyttö. Oman onnensa nojaan. Olosuhteet ovat huonot Bicêtren linnassa, jonka rakennutti Winchesterin kardinaali 1400-luvulla: sama mies, joka poltatti roviolla Jeanne d'Arcin.

Lukiessa historia tulee lähelle

Se myös toistaa itseään. Kuolemanrangaistus on sallittu monissa maissa. Myös niin sanotuissa sivistysvaltioissa. Mutta eikö kuolemantuomio ole sama kuin saada ansionsa mukaan? Kuolemaantuomitut ovat tehneet kamalia asioita.

Äkkiä kirjoittaja näkee nuo murhaajat. Hän ei tiedä, onko kyse unesta, näyistä tai todellisuudesta. Kuolleiden nimet on kirjoitettu kuin tulella seinään. Miehet kantavat päätään vasemmassa kädessään pidellen kiinni suusta, koska päissä ei ollut hiuksia. "Miten kammottavia haamuja!"

Mutta kuolleet ovat kuolleita. He ovat haudoissaan Clamartin hautausmaalla. Sellaisista vankiloista ei paeta.

Ennen viimeistä tuomiota

Ennen kuolemantuomiota kirjoittaja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Lapsena hän meni katsomaan Notre-Damen suurta kelloa. Hän nousi kierreportaita, kulki lehterin poikki, joka yhdistää kirkon tornit ja näki Pariisin jalkojensa juuressa. Äkkiä kello löi, ja hän oli putoamassa sadekattojen päälle.

Nyt hänestä tuntuu, että hän on tuossa kellotornissa. Kaikki on huimausta. Kello tärisyttää kirjoittajaa, samalla kun kaikki muut ihmiset kävelevät alhaalla ja jatkavat tasaista elämäänsä. Kuolemaantuomitun elämä on loppumassa, mutta he vain jatkavat elämäänsä kuin ei mitään.

Kirjoittaja saa tavata pikaisesti tyttärensä, joka kutsuu häntä sedäksi — isäänsä hän ei enää muista. Teloitus on nähtävyys, jota seurataan juottoloista ja Notre-Damen tornista. Ihmiset ulvovat kuin hyeenat... "minua ei armahdeta!" "Voi, ne kurjat!" KELLO NELJÄ.

Lopuksi

Keksikö Hugo kertomuksen? Vai oliko se säilynyt kirjoitus? Lopun esipuheessa Hugo kertoo karmeista mestauksista, joissa jotain on mennyt pahasti pieleen sekä puolustaa oikeudenmukaisuutta.

"Häpeällinen kapine lähtee vielä Ranskasta, luotamme siihen..." Rangaistusjärjestelmään tulee muutos. Rikosta pidetään sairautena. Rikolliset tarvitsevat lääkäriä. Niille, jotka jäävät kaipaamaan pyöveliä, ei ole mitään sanottavaa.

Ranskan lain tilalle tulee Kristuksen laki. Hirsipuu korvataan ristillä. Vai korvataanko?

⭐⭐⭐⭐⭐

Kirjoittanut: Tea Holm, teologi

Kustantaja Basam Booksin sivulle: Kuolemaantuomitun viimeinen päivä (2020)

 

Kansikuva: Kuolemaantuomitun viimeinen päivä