Kirjailijan Blogi — Tieto on pääomaa

Kirja-arvioita ja kirjailijan elämää

Psyykillinen tutkimus eli sielullinen tutkimus

Psyykillinen tutkimus on sielullista tutkimusta. Siihen sisältyvät mahdolliset sielulliset ilmiöt. Niiden luonne on avoin kysymys.

David Fontana (1934–2010) oli brittipsykologi, joka kirjoitti kirjoja myös kuolemanjälkeisen elämän tutkimuksesta. Hän toimi psykologian professorina Cardiffin yliopistossa. Hän toimi Society for Psychical Researchin presidenttinä vuosina 1995–1998. Käytin lähteenä hänen kirjaansa Is There an Afterlife? (2007), koska se kokoaa psyykillistä tutkimusta. Teos muistuttaa meitä siitä, että sielullisiksi arveltuja ilmiöitä on tutkittu vakavissaan. Tutkijat ovat olleet alansa huippuja, Royal Societyn jäseniä, ja Nobel-palkinnon voittajakin on mukana.

Akateemisesti parapsykologiaksi mielletyt aiheet ovat vaikeita lähestyttäviä, ja yleensä lähestyminen on lähinnä fenomenologista tai historiallista, kuten tieteenhistoriallista. Näistä tutkimuksista ei tiedetä yleisesti ottaen juuri mitään, tai ne mielletään täydeksi huuhaaksi. Huuhaa-leima ei ole oikeutettu tieteenhistoriallisesta näkökulmasta, vaan on otettava huomioon paitsi aikakausi myös se, että näillä tutkijoilla oli kompetenssia arvioida tieteen etulinjassa ajan kemian tai fysiikan ilmiöitä. Syystä tai toisesta nämä liitettiin usein osaksi sielullista tutkimuskenttää.

Leonora Piper (1859–1950) oli amerikkalainen meedio, jota SPR ja ASPR tutkivat vuosikausia. Häntä tutki myös professori William James (1842–1910), joka sattumalta anoppinsa kautta tuli tekemisiin tämän meedion kanssa ja joka ei ilmeisesti elinaikanaan täysin vakuuttunut sielun kuolemanjälkeisestä elämästä. Piper-aineisto on valtava, ja sen käsittely vaatisi aivan oman kirjan. James tutustui Piperiin myös henkilökohtaisesti ja vakuuttui tämän luotettavuudesta.

Tutkimukset osoittivat, ettei Piper saanut tietoja sanomalehdistä tai tutkimusavustajan avulla. Häntä vakoiltiin, mutta mitään epäilyttävää ei löydetty, kuten ei hänen matkatavaroistansakaan Englannissa. Koko henkilökunta vaihdettiin Oliver Lodgen (1851–1940) kotona ennen Piperin tuloa. Kyse oli mentaalisesta mediumismista, joka perustui tiedonvälitykseen henkilökohtaisista ja suvun asioista sekä menneistä tapahtumista, joista meedioilla ei pitäisi olla mitään tietoa. Hänen ei katsottu voineen hankkia yksityiskohtaisia tietoja myöskään tavanomaista tietä.

Sekä James että Lodge olivat vakuuttuneita siitä, että Piper sai tiedot selittämättömästä lähteestä. Lodgelle meediotoiminta todisti sielun kuolemattomuutta. James kehitteli muitakin teoreettisia ajatuksia – selvänäköisyydestä telepatiaan ja jonkinlaiseen kosmiseen muistipankkiin.

Myös Frederic Myers (1843-1901) piti Piperia luotettavana ihmisenä ja meediona sekä koehenkilönä, koska taitava yksityisetsivä ei saanut hänestä selville mitään epäilyttävää ja koska häntä tarkkailtiin systemaattisesti niin pitkään ja tarkasti – jotain epäilyttävää olisi tullut ilmi, jos siihen olisi ollut aihetta.

Koko Piper-tutkimus käynnistyi muutenkin vahingossa, kun rouva Gibbins, William Jamesin anoppi, sai häneltä istunnon, vaikka Piper oli kieltäytynyt moisesta, kun hänen transsimediumisminsa oli tullut ilmi. Tämä oli tapahtunut spontaanisti sokean selvänäkijäparantaja J. R. Cocken luona. Piper osallistui Cocken kehityspiiriin ja meni siellä transsiin mutta hän ei halunnut julkisuutta.

Joka tapauksessa William Jamesin vaimon äidin omakohtainen kokemus meedio Leonora Piperista johti siihen, että tämä tunnettu psykologi pyysi spiritualistista istuntoa. Loppu on historiaa – Leonora Piperia tutkittiin useita vuosikymmeniä. SPR lähetti Englannista Yhdysvaltoihin australialaisen Richard Hodgsonin (1855–1905) tutkimaan Piperia, koska Hodgson oli paljastanut Helena Blavatskyn petokset. (En käsittele tässä Blavatskyn tapausta.)

Tutkimukset saivat aivan uuden käänteen, kun Hodgsonin ystävä George Pellew kuoli tapaturmaisesti vasta 32-vuotiaana. Alkoi viisivuotinen jakso, jona aikana Piperin kontrollihenkenä toimi George Pelham (George Pellewin pseudonyymi). Kommunikointi tapahtui automaattikirjoituksena.

Istunnoissa kävi ihmisiä, joista "kuollut" G. P. väitetysti tunnisti 30 henkilöä, jotka hän oli tuntenut eläessään. Heitä, joita hän ei ollut tuntenut, hän ei tunnistanut myöskään ’henkenä’ – ja heitä oli arviolta 120. Hodgson päätyi pitämään henkihypoteesia parhaimpana selitysperusteena näille tapahtumille. Muut hypoteesit eivät onnistuneet selittämään kaikkia tapauksia tai ilmiöitä kyseisessä tapaus- tai ilmiöjoukossa.

Piper ei itsekään osannut sanoa, mistä hänen kykynsä kertoivat – hengistä vai jostain muusta. Asiasta uutisoitiin virheellisesti tunnustuksena (20.10.1901, New York Herald), mikä oli tuttua spiritualismin historiasta (Foxin sisarusten tunnustukset). Piper suosi henkilökohtaisesti telepatian selitystä, mutta hän ei tehnyt tunnustusta oman toimintansa petollisuudesta, eikä hän väittänyt omaavansa selitystä. Hän vain arveli, että asia voisi olla näin.

Toinen lehti (Boston Advertiser) julkaisi sen jälkeen (25.10.1901) jutun. Sen mukaan Piper ei sanonut, etteikö (myös) hengillä voisi olla osuutta asiaan. Piperin tunnustus oli siinä, ettei hän tiennyt, mistä tosiasiallisesti oli kyse. Mikä oli hänen meediokykynsä luonne?

Hodgson kuoli äkillisesti sydänvikaan vain 50-vuotiaana. Professori James Hyslop (1854–1920) jatkoi hänen elämäntyötään Yhdysvalloissa. Hän oli toiminut logiikan ja etiikan professorina Columbian yliopistossa ja alkoi nyt ASPR:in päätutkijaksi. Myös hän vakuuttui Piperin kyvyistä, jotka hänestä todistivat kuolemanjälkeisestä elämästä. Hän piti kuolleiden ihmisten henkien olemassaoloa tieteellisesti todistettuna asiana.

Hänestä se oli tosiasia, joka oli todistettu tieteellisesti – ja jokainen aihetta vakavasti tutkiva päätyisi samaan johtopäätökseen sielun kuolemanjälkeisestä elämästä.

Myös William James piti meedio Leonora Piperia valkoisena korppinaan – aitona meediona, vaikkakin kyvyn luonne oli epäselvä ja vielä jokseenkin määrittämättä.

Monen psyykillisen tutkijan mielestä oli siirryttävä kysymyksestä, onko kuolemanjälkeistä elämää, kysymykseen siitä, miten kehottomat mielet voivat teoriassa selviytyä kuolemasta ja minkälaista kuolemanjälkeinen elämä on.

Kuva: Pixabay (King's College Chapel, Cambridge)